Kylä

Meidän idyllimme sijaitsee järvisellä seudulla, Kukkian vesistön kannaksella Luopioisissa. Maakyläämme halkova tie seurailee pitkää kivikkoharjua ja pellot ovat maastossa alavammilla paikoilla. Koska asumukset on rakennettu harjulle eikä peltomaille, parhaat maat ovat säästyneet viljelyksille. Saman kivikkoharjun, Isonmäen, kupeeseen koverrettuja asuinpaikkoja on Puutikkalan kylässä useita kilometrin pituisella matkalla.
Tuo viehättävä kylän keskustan Vähämäelle kokoontunut rakennusryhmä palauttaa mieleeni entiset ajat. Sen raiteilla on erikoisia nimikylttejä, Nurinkehrääjänkatu ja Kanainkuja. Jotkut vertaavat talorypästä Tampereen Pispalaan… Osa Puutikkalan Vähämäen rakennuksista on entisiä mäkitupia. Niitä ei peltomaille ripoteltu.

Puutikkalan nimessä kuuluu eräkauden muisto. Puutikka tarkoitti metsämiehen pyyntipolkua, jonka varrelle ansat lintuja ja muita riistaeläimiä varten asetettiin. Milloin Puutikkalan kylä on saanut alkunsa, sitä en tiedä, mutta näkyy se yli 500 vuotta olleen olemassa.
Puutikkalan kylä mainitaan Museoviraston luetteloissa merkittävänä perinteisenä ympäristönä. Uudetkin asuinrakennukset myötäilevät vanhaa tyyliä, harjakattoisina tietysti.

Laajat alueet Luopioisten metsissä ja myös meidän mäellä ovat lehtomaisia, niissä kasvaa saniaisia ja metsämansikkaa, kieloja, tuoksuvaa vanamoa ja voinkeltaista sirovartista maitikkaa. Metsissä voi keräillä mustikkaa ja vadelmaa. Pikkuteiden varsilla ja joskus metsässäkin näkee villiintyneitä herukkapensaita. Villi omenapuu voi kasvaa hakamaan reunassa. Lehmusta kasvaa yhä muutamin paikoin luonnonvaraisena, samoin vaahteraa. Jalot puulajit ja isot koivut tekevät maisemasta lehtevän, rehevän. Puutikkalassa on Anttilan maalla kaunis ja erikoislaatuinen monen hehtaarin alue laidunmaata; siinä kasvaa isoja, sypressimäisiä katajia.

Ympäristössä kilometrin parin päässä alkaa laaja Kukkian vesistö, joka varaa lämpöä ja suojelee hallalta. Sisä-Suomen järvialueen läntisen osan vedet piirittävät Puutikkalaa: Kukkiajärvi, Kyläjärvi ja Vihajärvi. Kiiltävät vedet häämöttävät oksiston lävitse meidän kallioiselle kukkulallemme, johon joku rakensi viime vuosisadan lopulla talomme.

Tuuheat aidat suojaavat puutarhaa kuin iho. Eedenimme tarjoaa turvaa ihmiselle, joka elää osana sitä. Hän kellii apilanurmikossa kuin merellä, osana maailmaa, on yhtä äidin kanssa, sydämen iskutkin samat…

Syreenipensaiden metinen tuoksu leviää alkukesän iltoina kujille.
”Kesäinen ilta järven rannalla, pehmeän sammalen kosketus ikivanhalla kivellä, talvinen tähtitaivas – kaikki nämä saavat ihmisen tuntemaan olevansa osa suurta, tuhansia vuosia ennen meitä alkanutta jatkumoa. Maaseudun asukkaalle maiseman historia on aina läsnä.”

Väinö Kirstinän kirjasta Puutarhassa, 2003 Gummerus