Historia

Kun matkamies reilu puoli vuosisataa sitten saapui Puutikkalaan, oli häntä vastassa monessa suhteessa toisenlainen asutus- ja kulttuurimaisema kuin nykyään.


”Harmaita taloja oli vierekkäin samassa suuressa rykelmässä. Keskellä tuota harmaata seutua loisti valkoinen kansakoulu tulijaa ensimmäiseksi tehtien”, kirjoitti eräs matkalainen näkemästään. Viime vuosikymmeninä kylän ulkonäkö on nopeasti muuttunut. Vanhoja rakennuksia on purettu, toisia korjattu ja uusittu, eikä kansakoulu erotu enää valkoisuudellaan, koska ympäristökään ei enää ole harmaa. Mutta vaikka muutoksia on tapahtunut paljon, eivät ne silti ole pystyneet kokonaan muuttamaan perinteistä kylämaisemaa, vaan yli puolen vuosituhannen kehityksen tuloksena muotoutunut kulttuurimiljöö on pystynyt ominaisluonnettaan menettämällä sulauttamaan uudistukset itseensä.
Puutikkalan kulttuurimaiseman lähtökohta on haettava- paikallisten asutustarinoiden toisentapaisesta todistelusta huolimatta-1400-luvun alkupuolelta. Silloin Puutikkalan ja sen sisarkylän Karvialan ensimmäiset, Hauhon vanhoista rintakylistä lähtöisin olleet asuttajat saapuivat nykyisen kylän seutuville. Täällä oli sopivan tuntuista, ehkä jo aiemmin kaskena poltettua maaäerää viljelyksille, täällä oli ympärillä hyviä kalavesiä, jotka samalla muodostivat vesireittejä kulkuväyliksi, eikä pitkä matka ollut vihaiselle vuolteellekaan, jonka kaltaalla jo ennestään pyöri eri kylien vesimyllyjä. Tänne tulokkaat raivasivat ensimmäiset epäsäännölliset peltolohkonsa, nykyisten viljelysaukeitten vaatimattomat alut, ja perustivat näin Puutikkalan ja Karvialan vakinaisen asutuksen. Ainakin muutama pisara heidän vertaan virtaa useimpien tämän päin syntyperäisten puutikkalaisten suonissa.”

Kylien asutus kasvoi ja tiheni nopeasti. Aluksi se oli muodostunut vain parista savutuvasta ympärillään epäsäännöllisessä ryhmässä joukko ulkorakennuksia: keittokotia, karjasuojia ja aittoja. Mutta puoli vuosisataa myöhemmin kylissä oli yhteensä jo viisi taloa, ja 1500-luvun lopulla määrä oli noussut kahdeksaan. Taloluvun kasvaessa oli myös peltoja raivattu lisää, ja rakennukset alkoivat sijoittua tiiviiksi ryhmäksi kylien yhteiselle tonttimaalle viljelysaukeiden keskelle kylän nykyisen keskustan paikalle. Tämä epäsäännöllinen rakennusryhmä erottui jo kauas, sillä tonttimailla kasvoi vain jokin korkea kuusi tai pihlaja, ja kylän ympärillä avautuivat lähes joka suunnalla laajat peltoaukeat. Pellot olivat kahdessa suuressa piiriaidan ympäöimässä vainiossa, joista toinen vuorovuosin lepäsi kesantona ja toista viljeltiin: kylissä oli toteutettu sarkajako, ja sen mukana Puutikkalan ja Karvialan miehet yhdessä ja samanaikaisesti suorittivat pelloilla vuotuiset maataloustyöt.

Seuraavan vuosisadan loppuun mennessä länsimais-keskiaikainen rakennusten ryhmittelyperiaate oli saavuttanut jo syrjäisen mutta nopeasti kasvavan kyläparin: talojen luvun koko ajan lisääntyessä ruvettiin rakennukset sijoittamaan yhä ahtaammaksi käyville tonttimaille neliön muotoon. Kunkin talon rakennuksista muodostui lähes säännöllinen umpikartano, ja ne sijaitsivat vieri vieressä ainoastaan pienten kyläkujien toisistaan erottamina. Mutta tästä säännöllisestä sijoittelupyrkimyksestä huolimatta yleisvaikutelma oli silti sekava. Yksityisiä rakennuksia, pieniä harmaita ja malkakattoisia, oli satoja, ja ne muodostivat edelleen kaukaa katsottuna vain suuren, harmaan rykelmän, jota keittokotien harjoista ja savutupien ovista ja luukuista kiemurtelevat savujuovat elävöittivät.

Kaikkein näkyvin ja kulttuurimaisemaan kaikkein radikaaleimmin vaikuttanut uudistus oli isojako, joka pantiin alulle Puutikkalassa ja Karvialassa 1700-luvun lopulla ja joka täydennettiin sataa vuotta myöhemmin. Pellot , jotka oli raivattu kylän ympärille jo lähes nykyiseen laajuuteensa, pyrittiin jakamaan kullekin talolle erikseen, ja talot pyrittiin osittain siirtämään pois kylän vanhasta keskustasta omien peltokappaleittensa keskelle. Tästä 1700-luvun lopun isojaosta alkoi tiiviin ryhmäkylän vähittäinen, noin sata vuotta kestänyt hajoaminen. Vaikka kunkin talon rakennukset edelleenkin sijoitettiin umpikartanon muotoon, ei ollut tarpeen rakentaa niitä enää vieri viereen: kun jotkut talot siirtyivät etäämmäs, tuli ahtaaseen kylän keskustaan lisää tilaa. Myös rakennuskanta uudistui. Savutuvat suurine kupoliholvisine savu-uuneineen väistyivät, ja tilalle tulivat pappiloitten ja kuninkaankartanoitten esikuvien mukaiset paritupatyyppiset ja savujohdollisilla uuneilla varustetut päärakennukset. Keskellä niissä oli porstua ja sen toisella puolella pakari, toisella asuinhuone, erottivatpa jotkut pian porstuan perästä kamarinkin.

Mutta tiiviin rakennusrykelmän luonnetta ei kylän keskusta talojen poissiirtymisestä huolimatta menettänyt. Tilattoman väestön määrän 1800-luvun kuluessa runsaasti kasvaessa alkoi vanhan tonttimaan reunoille ja sitä ympäröiville mäille ilmestyä yhä enemmän pieniä mökkejä ja tupia, käsityöläisten ja itsellisten vaatimattomia asuinsijoja. Samaan aikaan talot rakensivat pihamaillensa uusia rakennuksia, juhla- ja vieraskäyttöön tarkoitettuja pytinkejä. Harmaus alkoi kyläkuvassa sen sijaan jäädä taka-alalle: ei suinkaan siksi, että taloja olisi vielä ryhdytty maalaamaan- tässä suhteessa Puutikkalan isännät sangen hitaasti seurasivat yleistä muotia- vaan siksi, että ne suviaikaan peittyivät lehtevän puuston varjoon. Tonttimaille oli tullut tilaa puille ja pensaille, ja aiempi kyläkuvan karuus ja puuttomuus alkoi vaihtua vastakohdaksensa, vehmaudeksi ja lehtevyydeksi.

Näin oli 1800-luvun loppuun mennessä hahmottunut se Puutikkalan yleisilme, joka tänäänkin on helppo tavoittaa. Kylämaisemaa hallitsevat edelleenkin laajat peltoaukeat, joiden reunoilla ja keskellä on yksittäisiä isonjaon ja sen järjestelyjen sinne heittämiä taloja, on kylän vehmas keskusta, jossa osa taloista on vuosisataisilla paikoillaan ja jolle oman leimansa antavat vanhat mäkitupamökit. Umpikartanot on tosin kaikkialta purettu, mutta ulkorakennukset edelleenkin rajoittavat monille taloille neliömäisen pihapiirin, ja pitkät matalat päärakennukset ytimenään vanha paritupa kertovat hämäläisen rakennusperinteen jatkumisesta.

Samanlainen kulttuurimaiseman kehitys kuin Puutikkalassa on epäilemättä tapahtunut muuallakin: esitetty katsaus sopisi kuvaamaan monen Etelä-Hämeen, ehkä monen koko eteläisen länsi-Suomen kylän vaiheista. Mutta viimeistään tähän kuvauksen yleispätevyys loppuu, sillä Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa asutuskuva on hahmoutunut kokonaan toiselta pohjalta. Erot saattaa vielä tänä päivänäkin panna merkille niissä kylissä, joissa modernin yhteiskulttuurin mukainen kulttuurimaisemaraiskaus ei ole vielä toteutunut. Puutikkalassa ei ole näin vielä käynyt, sen kasvoissa ei ole öljysoratien brutaalia piiskanjälkeä eikä ilmeettömien kaksikerroksisten laatikkotalojen rokonarpia. Ja tästä syystä Puutikkala on viehättävä. Vaikka se ei historiallisilta vaiheiltaan ole mitenkään ainutlaatuinen, on sillä kulttuurialueensa kansatieteellinen ominaisleima yksilöllisten maisemapiirteittensä lisäksi.

Lähde: Puutikkala, viimeisen kirkkoveneen kylä, Juhani U.E. Lehtonen ,Fil.tri, 1973, kustantaja: Puutikkalan kylän ihmiset